Helmet-lukuhaasteen neljäs kirja oli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, mikä osui haasteen kohtaan numero 25. En ole aiemmin lukenut Tuomas Kyrön tuotantoa ja ajattelin kokeilla uppoaako hänen tekstinsä minuun. Alkuperäinen Mielensäpahoittaja oli lainassa, mutta koska ruoka on fiktion lisäksi intohimoni, ajattelin tämän sopivan minulle.
Kirja oli ihan hyvä. Ymmärrän nyt miksi Tuomas Kyröä ja Mielensäpahoittajaa on ylistetty, mutta tämä kirja ei vastannut odotuksiani. Kerronta oli kyllä sujuvaa ja luontevaa ja kirjaa oli helppo lukea, mutta se ei herättänyt ajatuksia. Ja tämä on yksi tärkeimpiä hyvän kirjan ja tarinan kriteereitä.
Tämä voi toki myös johtua siitä, että olin kuullut jo ne samat ajatukset ja mielipiteet, mitä Mielensäpahoittaja tässä kirjassa esitti, lähipiiriini kuuluvilta vanhan kansan ihmisiltä. Joten ne mielipiteet ei tullut uutena asiana, joka olisi hämmästyttänyt minua tai muuttanut ajatuksiani nykyisestä ruokakulttuurista.
Instagram-postaukseeni kommentoitiin ja kehoitettiin lukemaan alkuperäinen Mielensäpahoittaja, sillä se on kuulemma lukemisen arvoinen. Hieman nyt harmittaakin, että tuli valittua hieman tylsä kirja sen sijaan. Pitää varmaan varata alkuperäinen kirja ja lukea se, jonka jälkeen voin paremmin kertoa onko Tuomas Kyrön kirjat minua varten.
Vaikka Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike oli hieman tylsä lukukokemus, oli siinä hauskaa ja mielenkiintoista se, kuinka 80-kymppinen koskaan itse ruokaa laittanut mies oppi mutkien kautta laittamaan itselleen ruokaa. Tarina siis opetti sen, että yksikään koira ei ole liian vanha oppimaan uusia temppuja.
Kun näin tämän kohdan Helmet-lukuhaasteen listalla, tiesin heti, mikä kirja sopisi siihen täydellisesti. Nimittäin Rick Riordanin Magnus Chase sarjan ensimmäinen kirja Kesän miekka. Miksi? Koska a) kirja perustuu skandinaavisiin jumaliin muun muassa niin, että päähenkilö Magnus Chase on yhden näistä poika ja b) koska minulla oli jo ikävä Riordanin tarinoita ja tapaa tuoda mytologia osaksi tätä päivää.
Olen siis lukenut Riordanin kirjoja aikaisemmin, nimittäin ennen tätä sarjaa hän on kirjoittanut muun muassa Percy Jackson ja Olympoksen sankarit -sarjat, joissa paneudutaan kreikkalaiseen ja roomalaiseen mytologiaan. Lisäksi kirjailijalla on työn alla uusi sarja, joka jatkaa näitten tarinaa ja senkin ensimmäisen osan olen jo lukenut, mutta palataanpa takaisin tähän kyseiseen kirjaan.
Olen siis tykästynyt ja koukuttunut Riordanin tapaan kertoa mytologiasta ammentava tarina ja tämäkään kirja ei tehnyt poikkeusta. Kesän miekka kertoo siis 16-vuotiaasta Magnus Chasesta, jonka 16-vuotispäivänä hänelle selviää muun muassa se, että hän on puolijumala ja hänen isänsä on skandinaavinen jumala. Kirjassa Magnus lähtee etsintäretkelle pelastaaksen isälleen kuuluvan Kesän miekan ja kohtaa siinä matkalla monia erilaisia käänteitä. Voisinkin itse asiassa kirjoittaa tähän vielä tuon kirjan takakansitekstin, niin jos se vaikka avaisi teille enemmän juonta kertomatta kuitenkaan mitään paljastuksia:
Äitinsä kuoleman jälkeen Magnus Chase on asunut yksin Bostonin kaduilla ja pysytellyt hengissä nokkeluutensa avulla. Magnuksen 16-vuotispäivänä eno, jota hän ei ole nähnyt sitten lapsuutensa, löytää hänet ja kertoo uskomattoman uutisen: Magnus on muinaisen viikinkijumalan poika, ja hänen on etsittävä isänsä kadonnut miekka estääkseen maailmanlopun taistelun, ragnarökin, alkamisen.
Ennen kuolemaansa äiti varoitti Magnusta pysymään kaukana enostaan. Mutta ennen kuin Magnus ehtii miettiä asiaa, hän joutuu Kesän miekkaa etsivän tulijättiläisen hyökkäyksen kohteeksi. Hänen on tehtävä kohtalokas valinta: pelastaako oma henkensä vai satoja viattomia. Joskus ainoa tapa aloittaa uusi elämä on kuolla...
Kirja on siis trilogian ensimmäinen osa ja oli sen verran koukuttava, että tulen varmasti jossain vaiheessa lukemaan trilogian muut osat. Taidan nyt vain ensin keskittyä tähän lukuhaasteeseen, koska siihen kerran jo ryhdyin (ja mihin ryhdyn, niin teen sen myös loppuun asti), mutta voihan olla että sarjan seuraava osa osuisi johonkin muuhun kohtaan haasteessa...
Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille fantasian ystäville, oli juuri sitä mitä fantasiannälkäinen lukija odottaa kirjalta! Pidän myös Riordanin huumorista ja monta kertaa Kesän miekkaa lukiessa hyrähdinkin ääneen lukiessani jonkun hauskan kohdan. Ja kuten hyvään kirjaan tai tarinaan kuuluu, juoni pitää koko ajan lukijan varpaillaan ja tuo tunteita esiin. Lopussa oli liikuttuminen nimittäin jälleen kerran lähellä. Kannattaa siis lukea!
Pidin tänään pitkästä aikaa leffaillan näin tiistaipäivän ratoksi ja leffaksi valikoitui tällä kertaa Beauty and the Beast live action versiona. Vaikka tämä leffa ilmestyi jo vuonna 2017 ja ollut pitkään Netflixissä, niin en ole jostain syystä sitä kuitenkaan aiemmin katsonut. Tämä voi johtua osittain siitä, että Bellen roolia leffassa esittää Emma Watson, jonka miellän ikuisesti kasvoiksi Hermione Grangerille. Hyvän roolisuorituksen hän tässäkin teki, mutta silloin tällöin tuli sellainen Hermione-tuulahdus.
Koska välttämättä kaikki ei tiedä tätä tarinaa, juonen voisi tiivistetysti ja ilman spoilereita muotoilla näin: Haltija on kironnut prinssin hirviöksi sekä hänen hovinsa huonekaluiksi ja astioiksi tms, ja ainoa keino murtaa kirous on rakkaus. Kun Bellen isä joutuu tahtomattaan hirviön vankiksi ja Belle ottaa isänsä paikan, alkaa linnan väki ajatella, josko tässä olisi tyttö, joka murtaa kirouksen.
Tarinahan on alunperin tehty piirretyksi, mutta viime aikoina elokuvissa on alettu tehdä piirretyistä live action versioita. Tämä oli hyvä versio hyvästä piirretystä, sillä muutamia pikkupoikkeuksia lukuunottamatta se noudatti alkuperäistä tarinaa ja siinä oli piirretystä tutut laulut. Lisäksi muutenkin leffan toteutuksessa puvustuksia ja animaatioita myöten oli onnistettu kunnioittamaan alkuperäistä piirrettyä, mikä oli hyvä asia.
Beauty and the Beastin eli suomalaisittain siis Kaunotar ja Hirviö -tarinassa minua koskettavaa on sisäisen kauneuden korostaminen. Ketään ei pitäisi tuomita sen perusteella, miltä hän ulkoisesti näyttää, vaan se mitä ihmisen sisällä on, merkitsee enemmän. Tämä pitäisi meidän muistaa ihan päivittäisessä elämässä ennen kuin teemme tulkintoja asioista ja ihmisistä niiden ulkonäköjen perusteella. Tämä onkin yksi syy siihen, miksi rakastan fiktiota, kun se opettaa ihan oikeassa elämässä tarvittavia asioita!
Toinen asia mikä tässä kyseisessä tarinassa on mielenkiintoista on se, kuinka koen paljon samaistumisen aihetta Bellen hahmoon. Tai oikeastaan enemmänkin hänen lukemisharrastukseen ja siihen, miten kaikki pitävät häntä outona sen takia että tämä viettää aikansa nenä kiinni kirjassa ja uppoutuu niihin tarinoihin. Vaikka kukaan ei ole sitä minulle koskaan ääneen sanonutkaan, luulen että moni pyörittelee ainakin mielessään mulle silmiään, kun alan vaahtoamaan tai hypettämään jotain katsomaani leffaa, sarjaa tai kirjaa. Mutta onneksi kuten Belle löysi Hirviöstään jonkun, jonka kanssa jakaa tämä, olen minäkin löytänyt kavereita, jotka eivät pyöritteli minulle silmiään aiheesta. Ja nyt minulla on tämä blogi, jonne purkaa ajatukseni.
Lukuhaasteen kohta 6. Rakkausromaani täyttyi Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää -kirjan lukemisen myötä. Tämä kirja on ollut pitkään hyllyssäni, mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi lukea sitä. Nyt sitten ajattelin, että kirjahan sopii hyvin haasteen toteuttamiseen.
Kirjaa lukiessa mietin monta kertaa mielessäni, että miksi en ollut aikaisemmin lukenut sitä. Erittäin hyvin kirjoitettu ja sen verran koskettava tarina, että itkin viimeisien parinkymmenen sivun aikana. Hyvän kirjan tavoin sen halusi lukea mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkaan ei olisi halunnut tarinan vielä päättyvän.
Kirjoitan tähän kirjan takakansitekstin kertoakseni hieman tarkemmin kirjasta ja mistä se kertoo. En uskalla omin sanoin ruveta kertomaan, etten vaan millään lipsauttaisi mitään paljastuksia, mitkä saattaisi pilata toisen lukukokemuksen.
Louisa Clarken elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on läpeensä turvallista ja tuttua. Kun hän aloittaa olosuhteiden pakosta työn onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.
Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut harmaata - tai pikemminkiin mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä tyystin eri tavalla mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värit ja ilon Willin maailmaan. Kun he vihdoin todella näkevät toisensa ja ymmärtävät mitä eläminen oikeastaan on, on aika tehdä suuria valintoja.
Kirjaa on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta enkä yhtään ihmettele! Tarina oli niin hyvin kirjoitettu, se herkisti, nauratti, vihastutti ja pisti ajattelemaan. Se sai lukijansa pohtimaan omia elämänvalintojaan ja suhtautumistaan siihen, jos yhtäkkiä joutuisikin onnettomuuteen eikä enää voisi liikkua samalla tavalla kuin ennen.
Vaikka luin kirjaa viikon verran (hyvät kirjat ahmin melkein päivässä) se ei johtunut siitä, että se olisi ollut jotenkin vaikea lukea. Ihan työvuorojen ja muiden menojen vuoksi en voinut viettää aikaani nenä kiinni kirjassa. Ja tarina oli sen verran intensiivinen, että välillä oikeastaan teki hyvää pitää pitempi tauko, että pystyi sulattelemaan kaikkea lukemaansa.
Erittäin hyvä kirja siis oli ja suosittelen ehdottomasti lukemaan vaikka yleensä ei rakkausromaaneista tykkäisikään! Tämä ei nimittäin ollut ihan mikään perinteinen rakkaustarina...
Ensimmäinen kirja Helmet-lukuhaasteeseen luettu ja se täytti listan kohdan 12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan. Kirjana toimi siis John Finnemoren Robin Hood, jonka oli suomentanut Lauri Lahikainen. Kovin paljon ei tarvitse varmaan kirjan juonenkäänteistä kertoa, sillä kaikkihan tuntevat edes jollain tavalla Robin Hoodin tarinan.
Kirja valikoitui lukuhaasteeseen, sen vuoksi, että olen pitkään pohtinut, että satujen rakastajana tätä klassikkoa en ole tietääkseni kokonaan ikinä lukenut tai nähnyt. Olin tehnyt kirjaan itse asiassa jo varauksen ennen kuin päätin osallistua lukuhaasteeseen, joten kirja piti saada sovitettua johonkin annettuun kohtaan. Koska Robin Hood sijoittuu Pohjois-Englannin metsiin ja kaupunkeihin, oli tämä kohta haasteessa luonnollinen valinta kyseiselle teokselle.
Mitä pidin Robin Hoodista ja hänen tarinastaan? Mielestäni Finnemore ja hänen teoksensa suomeksi kääntynyt Lahikainen onnistui hyvin punomaan tarinan, jota oli mielekästä lukea ja joka eteni loogisesti eteenpäin. Tarina alkoi siitä, miten Robin Hoodista tuli lainsuojaton, eteni hänen seuraajinsa haalintaan ja heidän seikkailuihin ja lopulta päättyi luonnollisesti päähenkilön kuolemaan.
Vaikka kirjassa oli säilytetty jotain vanhan ajan sanoja ja sanontoja, joita ei nykyaikana enää käytetä oli sitä kuitenkin helppo lukea. Kirjan luvut olivat tehty sopivan pituiseksi ja oli lukemisen kannalta mielekästä että yksi luku piti sisällään aina yhden tarinan. Oli myös mukavaa lukea tarinaa välillä myös Robin Hoodin seuraajien näkökulmasta eikä tarina keskittynyt pelkästään päähenkilöönsä. Pidän monisäikeisistä tarinoista, joissa käsitellään myös muiden kuin yhden henkilön tarinoita, vaikka teoksessa olisikin yksi päähenkilö ja muut olisivat vain sivuhenkilöitä.
Kirjailija oli mielestäni onnistunut myös tapahtumapaikkojen ja henkilöiden ulkonäköjen kuvauksissa ja oli helppo kuvitella mielessään kirjan tapahtumat ja nähdä hahmojen muodonmuutokset heidän naamioituessaan valeasuihin Nottinghamin kaupungissa vierailuun. Tämä teki kirjan lukemisesta erittäin helppoa ja ei olekaan ihme, että tämä teos tuli kahlattua kahden vapaapäivän aikana (tein toki paljon muutakin kuin istuin nenä kiinni kirjassa :D)
Robin Hood oli siis mielestäni erittäin mielekäs lukukokemus ja suosittelen sitä etenkin klassikoiden parissa viihtyville ja satujen rakastajille, jotka oikeasti haluavat tietää miten ne Disneyn versiot on alunperin menneet!
Katsoin eilen (en ehtinyt postata tätä eilisen päivän puolella) vuoden ensimmäisen leffan ja se sai kunnian olla teeman mukaisesti New Year's Eve. Koska olen vieläkin ihan leffan maailmassa, on hyvä kirjoittaa "arvostelu" samantien. Lainausmerkeissä siksi, koska kiinnitän enemmän huomiota leffan tarinaan ja siihen mitä se antoi minulle, kuin roolisuorituksiini tai kuvaustekniikoihin.
Mutta ensin hieman faktaa. Leffan nimi siis New Year's Eve ja se on julkaistu vuonna 2011. Leffaa tähdittävät monet huippunäyttelijät kuten muun muassa Asthon Kutcher, Lea Michele, Zac Efron ja Sarah Jessica Parker. Se kertoo siis usean eri New Yorkilaisen uuden vuoden aatosta. Yksi makaa kuolemankielisssä sairaalassa ja katuu tyttärensä hylkäämistä. Toinen odottaa vaimonsa kanssa saavatko he vuoden ensimmäisen vauvan ja yksi haluaa toteuttaa uudenvuoden lupauslistansa yhdessä päivässä. Teinityttö kapinoi äitiään vastaan, sydänsurusta toipuva nuori mies vihaa uuden vuoden juhlijoita ja mahtavan työtarjouksen saanut tapaa katuvan ex-poikaystävänsä.
Elokuvassa oli kiehtovaa, kuinka se kertoi monta erilaista tarinaa, mutta kuitenkin jollain tavalla kaikki tarinat olivat jotenkin kytköksissä toisiinsa. Lisäksi se oli tehty niin, että katsoja pidettiin koko ajan jännityksessä loppuratkaisuista ja kuka oli yhden hahmon mystinen uuden vuoden kohtaaminen.
Kolmas asia, mistä pidin tässä leffassa on se, kuinka se herätti ajatuksia. Se herätti ajatuksia siitä, että tähän maailmaan mahtuu niin monia tarinoita. Mutta kuitenkin miten on mahdollista löytää kytkös uudenvuoden pirskeiden pääesiintyjän ja lähettifirmassa työskentelevän sinkkumiehen välillä.
Leffa muistutti omalla ihanan kiehtovalla ja sydäntä särkevällä tavalla, että joskus paras asia, minkä voit elämässäsi tehdä on antaa anteeksi, luopua pikkujutusta suuremman tarkoituksen vuoksi tai ottaa askel tuntemattomaan miettimättä takaraivossa takovaa pelkoa ja ajatusta "mitä jos tämä ei onnistukaan". On luotettava siihen, että se toinen ilmestyy paikalle tai tehtävä se ratkaiseva askel muuttakseen elämänsä. On osattava kompromisoida ja miettiä mikä on oikeasti tärkeää.
Jos siis kiinnostaa katsoa tähtinäyttelijöiden tähdittämää romanttista elokuvaa New Yorkin uudenvuodesta ja ehkä alkaa hieman pohtia myös oman elämänsä priorisointia, niin suosittelen tätä leffaa! Toki jollekin toiselle tämä leffa voi tuoda toisenlaisen sanoman mieleen ja ollakin yksi kliseisimmistä elokuvista, mutta minä tykkäsin!
