36. Kirjassa ollaan yksin

Päätin lukea jotain vähän kevyempää väliin, kun tuntuu että viime aikaiset kirjat, leffat sekä sarjat, joita olen lukenut ja katsellut on laittanut aivoni muun elämän myötä niin koville kierroksille. Kirjaksi valikoitui sitten Bridget Jones Mad about The Boy, joka on lojunut kirjahyllyssäni jo pari vuotta ja en ole päässyt sen ensimmäistä lukua pitemmälle. Lukuhaasteeseen kirja osui kohtaan 36: kirjassa ollaan yksin, sillä tämä kirja kertoo legendaarisen ikisinkun elämästä yksinhuoltajaäitinä miehensä kuoltua.

Koska tämä on sarjan kolmas ja todennäköisesti viimeinen osa, kirjan juonta on vaikea tiivistää kertomatta juoninpaljastuksia kahdesta ensimmäisestä osasta. Varoitus siis, jos et ole lukenut Bidget Jones Elämäni sinkkuna ja Bridget Jones Elämä jatkuu ja haluat välttyä spoilereilta älä lue tätä postausta pidemmälle.

Bridget Jones tai virallisemmin rouva Darcy yrittää luovia keski-iän kriisin lähestyessä kahden pienen lapsen yksinhuoltajana, tehdä uraa käsikirjoittajana sekä käsitellä suruaan aviomiehensä kuolemasta. Tämän kaiken lisäksi Bridgetin ystävät julistavat naisen olevan uudestisyntynyt neitsyt, jonka on palattava takaisin deittailun pelikentälle.

Koomisia tilanteita ja huumoria ei puutu, kun Bridget koheltaa tapansa mukaan. Kirja oli hyvää viihdettä ja kevyttä lukemista juurikin näiden päähenkilön kohelluksien myötä. Samalla se muistutti itselle, että eihän elämä nyt niin täydellistä voi ja saa olla?

Kerronnallisesti Mad about The Boy noudattaa samaa kaavaa kuin kaksi aikaisempaakin teosta, mikä on mielestäni hyvä koska kyseessä on kuitenkin sarja, jolloin ensimmäisen kirjan perusteella luodaan toisiin odotuksia. Loppu kuitenkin yllätti omalta osaltaan. Kirja oli siis hyvä ja suosittelen sitä romanttisten komedioiden ystäville sekä tietenkin myös kaikille, jotka kaipaa muistutusta siitä, että elämän kuuluu olla epätäydellistä, jossa on välillä niitä täydellisiäkin hetkiä.

Leffamaraton: Divergent-sarja

Vapaapäivän iltana päätin katsoa pitkästä aikaa leffan, mutta jäin hieman koukkuun ja katsoinkin koko Divergent-sarjan. Vaikka kello on jo paljon ja silmiä painaa päivän sekä ruutuajan jäljiltä, ajattelin kuitenkin tulla vielä kirjoittamaan ajatuksia kyseisestä sarjasta, kun ne ovat vielä tuoreena mielessä eikä sekoittunut mihinkään muuhun.

Divergent-sarja tunnetaan suomalaisittain myös Outolintu-sarjana, joka perustuu Veronica Rothin kirjoittamaan trilogiaan maailmasta, jonka sota on turmellut. Ainoastaan yksi kansa on jäänyt henkiin ja tämä kansa on jaettu osastoihin, joiden tarkoituksena on pitää rauha kaupungissa. Jokaisen tulisi kuulua johonkin osastoon, joita ovat uskaliaat, rehdit, terävät, vaatimattomat ja sopuisat. Tris Prior ei kuitenkaan kuulu mihinkään - hän on divergent.

Alkaa tapahtumien sarja ja asioita, jotka ovat Trisin ja hänen kavereinsa yläpuolella, alkaa paljastua ja sarjan edetessä Tris yhdessä Neljän, Christinan, Torin, Peterin ja Calebin kanssa uhmaavat sääntöjä ja henkeään pelastaakseen yhteiskunnan ja kotinsa.

Hyvän tarinan tavoin, tämäkin tarina herättää ajatuksia ja saa pohtimaan maailman- ja elämänkatsomustaan. Selkeiten nyt kuuden tunnin leffamaratonin jälkeen mielessä on ajatus siitä, että miksi meidät pitäisi lokeroida? Miksi emme voisi olla sellaisia kuin olemme, vaan miksi meidän otsaamme lyödään leima, että sinä olet sitten tuollainen ja sinä sellainen. Miksi emme voisi olla montaa asiaa samaan aikaan?

Ensimmäiset kaksi osaa olivat uskollisia kirjoille, mutta kolmannen ja viimeisen kohdalla, aloin pohtimaan menikö tämä niinkuin kirjoissa. Siitä on aikaa kun olen sarjan lukenut, mutta lopun muistan kyllä elävästi. Valitettavasti elokuvasarjan loppu ei ollut lähelläkään samanlainen.

Tämä voi johtua siitä, että viimeinen osa Allegiant oli tarkoitus jakaa kahteen osaan ihan samalla tavalla kuin on aiemminkin tehty (muistatte varmaan Harry Potterin, Twilightin ja Nälkäpelin viimeisten leffojen suhteen odotuksen olevan suuri, sillä nekin oli jaettu kahteen osaan), mutta google tiesi kertoa, että viimeistä osaa ei tullut johtuen jostakin erimielisyyksistä näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kesken. Harmi, sillä nyt ne jotka katsovat vain leffat Divergent-sarjasta eivät oikeasti tiedä kuinka tarina alkuperäisesti päättyi.

Suosittelen kyllä katsomaan leffat, sillä ne on hyvin rakennettu juonellisesti eikä tylsiä ja pitkästyttäviä kohtia ainakaan tällaisella fantasia- ja scifi-fanille ole. Mutta suosittelen myös lukemaan kirjat, niin saatte kokonaiskuvan Veronica Rothin hienosta tarinasta!

Tuossa vielä trailerit jokaisesta kolmesta leffasta:

Ivalo

Tämän blogin ensimmäinen tv-sarja-arvostelu tulossa! Tai en mä tiedä onko tv-sarja oikea sana, koska ohjelmakirjastoista mä pääsääntöisesti ohjelmia katselen. Kyseessä kuitenkin Elisa Viihteen alkuperäissarja, joka on katsottavissa tällä hetkellä ainoastaan Aitio -ohjelmakirjastosta. Hommasin kuukauden ilmaisen kokeilujakson ihan vain tämän sarjan takia.

Ivalo sijoittuu siis nimensä puolestakin Lappiin ja on rikosdraamasarja, jossa suomalaispoliisi Nina Kautsalo ja saksalainen virustutkija Thomas Lorenz tutkivat yhdessä Ivalossa tapahtunutta sarjamurhaa. Sarja alkaa sillä, että poliisi löytää syrjäiseltä mökilta erittäin huonossa hapessa olevan prostitoidun sidottuna. Melko pian löytyy myös kahden muun naisen ruumiit ja alkaa murhan selvittäminen sekä tapahtumasarjojen eteneminen.

Ivalossa nähdään monia tuttuja suomalaisia näyttelijöitä kuten pääroolia tähdittävät Iina Kuustonen ja Pihla Viitala, mutta myös muun muassa Taneli Mäkelä, Janne Kataja, Kari Ketonen, Mikko Leppilampi ja Anu Sinisalo. Sarja on tuotettu yhteistyössä saksalaisten kanssa, jolloin siinä on myös saksalaisnäyttelijöitä kuten Maximilian Brückner ja Clemens Schick.

Sarja on kuvattu vuosina 2017-2018 ja on nyt katsottavissa Aitio -ohjelmakirjastosta. Internetin ihmeellinen maailma kertoi että sarja tullaan esittämään jatkossa myös Ylen kanavilla, mutta sen tarkempaa tietoa en löytänyt. Ensimmäinen kausi koostuu kymmenestä noin 40-45 minuutin jaksosta. Viimeinen jakso kyllä jäi sellaiseen kohtaan, että eiköhän sille joskus ole jatkoa luvassa.

Vaikka jotkut kohdat oli itselleni aika rajuja katseltavaa, sarjan juoni etenee juuri sillä tavalla, että vaikka miten hirveä edellinen jakso olisi ollut, niin silti pitää painaa playta seuraavan jakson kohdalla. Koska helposti lukemani ja katsomani tarinat seuraa minua myös uniin, katselin sarjaa kirkkaassa päivänvalossa ennen iltavuoroja, jolloin unensaanti ei kärsinyt ainakaan sarjan takia.

Erittäin mielenkiintoinen sarja oli ja jos rikosdraamasarjat on sun juttu, suosittelen kyllä tätä ehdottomasti! Loppuun vielä traileri kyseisestä sarjasta:

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Lukuhaasteen seitsemäs kirja ahmittiin lähes yhdeltä istumalta ja se oli Meredith Russon Tyttösi sun. Haasteeseen kirja osui kohtaan 46, päähenkilön Amandan ollessa transihminen. Kirjoitan tähän kirjan takakansitekstin, joka kertoo sopivasti tarkempaa juonta paljastamatta, mistä kirja tarkemmin kertoo:

Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää ahdistavat pikkupaikkakunnat lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihin tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa... ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?

Kirja on saanut lukuisia palkintoja ja sitä on myyty ympäri maailmaa muun muassa Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Espanjaan ja Brasialiaan. Takakansiteksti kertoo tarinan olevan fiktiota, mutta se on saanut inspiraatiota Russon omista kokemuksista transnaisena. Kirja olikin tosi uskottavasti kerrottu vaikka lopputeksteissä kirjailija huomauttaa joutuneen tekemään muutamia muutoksia, jotka ei tosimaailmassa ihan niin mene.

Lähdin lukemaan kirjaa hieman epäillen, koska en ole aiemmin lukenut oikeastaan mitään, joka kertoisi transsukupuolisista henkilöistä, mutta melko pian kirjan tarina nappasi minut mukaansa. Se mikä minut yllätti kirjaa lukiessa oli se, että en kokenut Amandan olevan yhtään sen erilaisempi kuin joku muu teini-ikäinen kirjan päähenkilö. Toki hänellä oli omanlaisensa huolet ja ongelmat, mutta koulukiusattuna pystyin niin samaistumaan hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Vaikka meidän tilanteet tietenkin on ihan erilaiset. En missään tapauksessa vertaa hänen tai kenenkään tosielämässä samanlaisia kokeneen tuntemuksia omiini ja sano, että olemme samalla viivalla, mutta tarina näytti minulle että transihmiset on samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin.

Minulla ei ole aiemmin oikein ollut käsitystä transihmisten ajatuksista ja elämästä, joten tämä kirja oli hyvin opettavainen siinä mielessä, että tajusin heidän olevan tavallisia ihmisiä. He vain sattuivat syntymään toisen sukupuolen edustajaksi mitä he itse kokevan olevansa. Koin kirjaa lukiessa Amandan olevan samanlainen teinityttö kuin kaikki muutkin. Russo on ympännyt kirjaan myös muunlaisia tarinoita näyttäen, että meillä kaikilla on omat luurankomme kaapissa.

Lopuksi pitää vielä sanoa, että toivotan tsemppiä kaikille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa kuin tämän kirjan Amanda! Tämä kirja ja tarina näytti minulle, mitä kaikkea transihmiset joutuu kestämään ja siksi nostankin peukkua teille kaikille, jotka näytätte maailmalle ja epäilijöille närhenmunat. Meillä jokaisella on oikeus olla oma itsemme :)

Ja siis suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille!

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Kuudes kirja lukuhaasteeseen löytyi jälleen kerran omasta kirjahyllystä. Emmi Itärannan Teemestarin kirja eksyi sinne 4,5 vuotta sitten, kun olin Nuori Aleksis 2013 kirjallisuuspalkinnon raadissa mukana. Silloin en kyseistä kirjaa lukenut, mutta voittajakirja lahjoitettiin kaikille raadin jäsenille. Hyllyyn kirja kuitenkin vielä silloin jäi.

Toisaalta hyvä, että se jäi sinne, koska teininä en olisi varmaankaan tajunnut tarinaa ihan samalla tavalla. Teemestarin kirja kertoo siis maailmasta, jossa on loppumassa vesi jonkin suunnattoman katastrofin johdosta. Katastrofi viittaa ilmastonmuutokseen, mutta sitä tarina suoraan ei kerro. Tai ainakaan minä en huomannut, että se olisi myönnetty missään vaiheessa.

Noria Kaitio on teemestarin sukua ja aikana, jolloin vettä säännöstellään ja armeija omistaa käytännössä kaiken veden, teemestarin ammatti on erittäin vaarallinen. Norian vanhemmilla on odotuksia tyttärensä suhteen, mutta tämä haaveilee omanlaisesta polustaan.

Teos oli erittäin hyvin kirjoitettu enkä yhtään ihmettele, että se on voittanut Nuori Aleksis -palkinnon lisäksi Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2012 sekä Teoksen fantasia- ja scifikirjoituskilpailun vuonna 2011. Lisäksi tämä sama teos on ollut vuonna 2015 ehdokkaana Arthur C. Clarke-palkinnon saajaksi.

Pidin erityisesti Itärannan tavasta kuvata tämä mahdollinen tulevaisuuden maailma uskottavasti. Se sai ajattelemaan sitä, millaisen maailman me jätämme tuleville sukupolville. Millainen on heidän tulevaisuutensa, jos emme yhtään ajattele myös tulevaisuuden maailmaa? Ja voiko meille niin loppumaton vesi oikeasti joskus loppua?

Teoksessa käsitellyt tunteet Itäranta puki kauniiksi sanoiksi ja tarina oli eheä ja johdonmukainen. Se loppui ennalta-arvaamattomasti ja herätti ajatuksia. Eli kaikki hyvän kirjan ja tarinan osat kasassa! Suositukset kirjasta menee varsinkin scifin ja dystopian ystäville.

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Lukuhaastetta suoritettu 5/50, kun hetki sitten sain päätökseen John Greenin Papertowns-teoksen. Kirja osui kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Oli kyllä mielenkiintoinen lukuelämys vielä senkin takia, että luin kirjan alkuperäiskielellä. Puolitoista vuotta sitten vaihdossa ollessani ostin tämän kirjakaupan tarjouslaarista, mutta en kuitenkaan saanut sitä missään viaheessa siellä tai sen jälkeen luettua. Nyt kuitenkin löysin sen kirjahyllystäni ja päätin lukea.

Paper Towns kertoo siis Quentin Jacobsenista, joka käy viimeistä vuotta lukiossa. Hän on rakastanut jo pienestä pitäen naapurissa asuvaa Margo Roth Spiegelmania ja eräänä yönä he kokevatkin yhdessä seikkailun, jonka jälkeen Quentin ajattelee asioiden olevan toisin heidän välillään. Asiat ovatkin toisin: Margo nimittäin katoaa tämän yön jälkeen ja Quentin kavereineen alkaa selvittää mysteeriä nimeltä Margo (kirjan suomalainen nimi onkin Arvoitus nimeltä Margo).

Kuten jo aluksi sanoin kirja oli mielenkiintoinen. Pidän John Greenin tavasta kirjoittaa, sillä hän ajattelee tai laittaa kirjojensa päähenkilöt ajattelemaan samanlaisia ajatuksia kuin itsekin ajattelen. He pohtivat asioita yhtä syvällisesti kuin minäkin välillä ja siksi tätäkin kirjaa oli helppo lukea, kun pystyin samaistumaan joihinkin Quentinin ajatuksiin. Välillä kävi kyllä mielessä, että onko Quentin hieman seko ja liian pakkomielteinen Margosta, mutta sitten mietin että sehän on normaalia. Sillä meillä kaikilla on jokin asia mihin suhtaudutaan intohimolla ja jos muut ei asiaan suhtaudu ihan samalla tavalla, kimpaannumme asiasta. Toisille se on ihminen, toisille jokin muu. Itsellenihän se on fiktio ja ai, että kun joku aloittaa lauseen, että "elokuva oli parempi kuin kirja" niin johan on paasaus käynnissä... Mutta aiheeseen takaisin.

Kirjassa oli myös mielenkiintoista se, että se sai oivaltamaan ja miettimään kuinka hyvin - tai huonosti - voimme sanoa tuntevamme jonkun toisen ihmisen. Niinkuin John Green hyvin puki Quentinin ajatuksiksi: me jokainen muodostamme jostain ihmisestä kuvan, mutta onko se kuva oikeasti se, kuka se henkilö todellisuudessa on?

Erittäin mielenkiintoinen kirja ja syvällisten pohdintojen ohella se kertoi myös tavallisten amerikkalaisten lukiolaisnuorten elämästä - tanssiaisista, yliopistoon menosta, bileistä ja poika- ja tyttöystävistä. Erittäin hyvä kirja ja tykkäsin! Tätä kirjaa suosittelisin etenkin niille, jotka tykkäävät pohtia asioita syvällisesti ja kielikuvien kautta.