Pojille, joita joskus rakastin kertoo siis 16-vuotiaasta Lara Jean Songista, joka säilyttää hatturasiassa kirjoittamiaan viittä rakkauskirjettä. Jokaiselle pojalle, johon Lara on elämänsä aikana ihastunut. Kirjeitä ei ole kuitenkaan tarkoitettu kenenkään silmille, mutta eräänä päivänä ne onkin lähetetty eteenpäin. Mielikuvituksen varaan rakennettu rakkauselämä muuttuukin pelkäksi sotkuksi.
Minulla on periaate, että luen kirjat ennen leffoja, mutta tässä kävi nyt toistepäin. Periaate tulee siitä, että niin monta hyvää kirjaa on pilattu elokuvalla, joten haluan ensin lukea sen alkuperäisen tarinan ja muodostaa sen perusteella mielipiteeni siitä. Tässäkin tapauksessa kirjassa ja elokuvassa oli eroavaisuuksia juonenkäänteissä, osa mielestäni aika merkittäviä, mutta ei kuitenkaan mitään Harry Potter ja Feeniksin kilta -kamaa.
Pidin siis myös kirjasta. Se oli hyvin kirjoitettu ja kerronta oli luontevaa ja sujuvaa. Minä-kertojan avulla pääsi kunnolla päähenkilön pään sisälle ja sai realistisen kuvan kaikista tunteista. Tarinan perusjuoni, jota leffakin noudattelee, on mielestäni jotenkin hellyyttävä ja ehkä jopa ennalta-arvattava, mutta silti välillä on kiva lukea tällaisia tarinoita.
Vaikka tällaiset teinidraamat noudattaa lähes aina samaa kaavaa, on niissä kuitenkin yksi keskeinen ajatus minkä vuoksi jostain syystä pidän tällaisista tarinoista. Tämä ajatus on se, että koskaan ei saa antaa sen ulkokuoren hämätä. Jos joku esittää niin sanotusti kovaa ja itsevarmaa, saattaa hän oikeasti olla vaikka miten epävarma. Samoin kuin kenenkään kotioloista ei voida tietää sen perusteella miten hän käyttäytyy koulussa. Et siis voi tuntea ihmistä, jos et tunne hänen tarinaansa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti